Vierihoidossa

Pariviikkoisella pienokaisella on suklaanruskea iho ja yllättäen piikkisuorat hiukset toisin kuin vanhemmillaan. Vauva on uninen, eikä jaksa kiinnostua häntä ihailevasta tädistä. Vastasyntynyt raottaa hiukan toista silmäänsä, mutta nukahtaa heti uudelleen. Äidin sylissä on hyvä ja lämmin olla.

Nyt on kaikki hyvin, pieni perhe on kuin pesässä, kaukana maailman kylmyydestä, elämän epävarmuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta. Suru hiipii kuitenkin tuoreen äidin silmiin, kun tulee puhetta omasta äidistä; äiti on kadonnut tällä pitkällä matkalla pohjoiseen, jossakin Välimeren rantamailla siinä valtavassa sekasorrossa. Kaikkien läheisten puhelinnumerotkin menivät varastetun kännykän myötä.

Kukaan, ei kukaan, voi korvata omaa äitiä, hänen turvaansa, hänen neuvojaan, varsinkaan nyt kun omilla käsivarsilla on uusi ihminen.

Eri-ikäisten naisten joukko NNKY:llä otti hänet omakseen, opasti ja auttoi vaikeiden hetkien yli.

Nuoren äidin raskaus oli pitkä. Ei vain siitä syystä, että laskettu aika meni moneen kertaan umpeen, eikä lapsi halunnut syntyä. Pelko takaisinkäännyttämisestä ja elämän epävarmuudesta oli läsnä jokainen hetki, eikä tulevaisuudensuunnitelmia oikein uskaltanut tehdä.

Esikoistaan odottavan äidin ei kuitenkaan tarvinnut olla ihan yksin. Eri-ikäisten naisten joukko NNKY:llä otti hänet omakseen, opasti ja auttoi vaikeiden hetkien yli.

Tätä naisten yhteistä olemista ja tekemistä voisi kutsua vaikka vierihoidoksi. Se on aitoa läsnäoloa, vuorovaikutusta, vaikka yhteistä kieltä ei aina olekaan, pysähtymistä toisen ihmisen vierelle hetkeksi.

 

Vierihoidossa olemme silloinkin, kun tulemme vertaisryhmään; jaamme omastamme, kuuntelemme, huomaamme toisen ihmisen. Lämmittelemme toinen toisemme läsnäolossa.

Vauva heräilee syömään ja äiti kehottaa tytärtään: – Sano ”mummi”, kun yksi meistä kumartuu silittämään vauvan poskea.

Maarit Peltoniemi

Sielunsiskot-blogin pääsivulle