Elämäni naiset
”Miehistä ihminen oppii”, kirjoitti runoilija Eeva Kilpi.
Viidenkympin ikään mennessä sitä on tullut käyttäneeksi elämästään runsaasti aikaa ja energiaa miehiin. Olen kyllä oppinutkin monenlaista. Kaikki ne hehkuvat (ja ei-niin hehkuvat) ihastukset ja rakkaussuhteet. Työpaikkojeni ja tieteen monenlaiset miehet. Sukuni ja perheeni miehet. Tärkeät ystävämiehet. Ympäristöni reuhakkeet, elämästään tipahtaneet juopot, kähmijät sekä naapuruston miehet, jotka lapsiaan kouluun saatellessa huikkaavat huomenet ja avaavat kohteliaasti oven. Lehtien ja tv-ohjelmien miehet: älyköt, taitavat näyttelijät, maailmanpolitiikan machot, keskustalaiset insinöörit.
Minun elämäni naiset ovat olleet hauskoja, täysipäisiä ja mutkattomia ihmisiä. Siksi sen pohtiminen, mitä olen heiltä oppinut, on jäänyt hätkähdyttävän vähälle. Historioitsija minussa huomauttaa, että tilanne ei kerro vain henkilökohtaisesta onnekkuudestani vaan myös siitä, miten sukupuolittunut suomalainen yhteiskuntamme on ollut ja yhä on. Suomalaisnaisten rooliin on kuulunut vahvuus ja kiltteys, on kuulunut hoitaa nurkumatta työnsä ja olla odottamatta palkintoja tai näkyvyyttä. Kaikki eivät suinkaan ole yrittäneet, saati yltäneet rikkomaan lasikattoja, josta seuraa meteliä, jännitteitä ja ristiriitoja.
Avitan pohdintaani oppimastani listaamalla joitain tärkeitä naisiani.
Huivipäinen ja epämuodikas Aino opetti, kuinka saunavasta tehdään, nokkosista syötävää ja luonnonmukaista ajattelua. Piti uskonnolliset pikkujoulut, lauloi ”pikkulintu riemuissaan” ja usutti tekemään kunnolla koululäksyt, koska koulutus on tärkeää.
Nutturapäinen, levollinen Tyyne opetti aakkoset ja miten koulussa ollaan. Eikä nolostuttanut, vaikka kaunokirjoitusvihossani oli ruma sana, kun unohdin kuusi-sanasta kirjaimen.
Äitini Liisa. Aina ehdottomasti puolellani silloin kuin sitä tarvittiin ja tarvitaan. Naurava, sosiaalinen, ihmisistä kiinnostunut. Elävä esimerkki kuinka asenteella ja rohkeudella tarttua toimeen selviää, vaikka lähtökohdat eivät aina anna kaikkia tarvittavia eväitä.
Mathilda ja Fanni, naiset, joita olen yrittänyt tutkimalla tavoittaa. Molemmat laajensivat suomalaisten naisten toimintasfääriä uusille yhteiskunnallisille aloille, kumpikin omalla tavallaan. Mikä määrä hengenpaloa ja sitkeyttä. Molempien elämä opetti, että rakentaakseen uutta ja pysyvää tarvitaan verkostoja, toisia naisia ja kykyä toimia miehisessäkin ympäristössä. Itsensä ja asiansa arvostaminen on kaiken lähtökohta. Fanni opetti myös, miten vahvuuteenkin voi särkyä.
Minna, Aulikki, Hanna ja Liisa, ystävät ja sielunsisaret läpi vuosikymmenten. Korvaamattomia peilejä, niin naisena olemisessa kuin muutenkin elämässä. Ystävyydessä kuunnellaan, kuullaan, sanotaan ja vaietaan juuri oikeissa kohdissa. Siten asiat loksahtavat lopulta kohdalleen olipa kyse mehustamisen oppimisesta, perhe-elämän monimutkaisista kiemuroista saati juuri sopivasta lomalukemisesta.
Olen paljosta velkaa näille ja lukemattomille muille elämässäni vaikuttaneille naisille. Itsestäänselvyys, jota harvoin sanon ääneen. Hyvä olisi sanoa.
Tilanteeni on aivan samanlainen kuin laajemmin katsottuna Suomella. Nostamme miehiä ja miehistä oppimaamme esiin, mutta emme samalla tavalla naisia. Kun Suomi ensi vuonna juhlii 100:aa vuottansa, olisi syytä, että me naiset viimeistään silloin nostaisimme esiin ryminällä erilaisia naisia, jotka kukin omalla tavallaan ovat rakentaneet tätä suomalaista yhteiskuntaa. Se ei ole tapahtunut vain vallan saleissa tai fiineissä julkisissa keskusteluissa vaan mitä suurimmassa määrin myös arjen elämässä, perheissä, järjestöissä, kyläyhteisöissä, kouluissa ja työelämässä, joissa kaikissa naiset ovat olleet ja ovat mukana.
Puhu ja kirjoita oman elämäsi naisista!
Marjo-Riitta Antikainen
Yliopistonlehtori, dos., Helsingin yliopisto
